Siihen Macaulay'n kirjoitukseen, joka täten suomenkielisessä asussa tarjotaan yleisölle, on alkujansa antanut aihetta teos nimeltä "Robert Lordi Clive'n elämä, tehty perheessä, säilytettyjen kirjallisten tietojen mukaan, jotka käytettäväksi on antanut Povis'in Jarli. Tekijä, John Malcolm." Vaan Macaulay on melkein kokonansa jättänyt tavallisin arvostelijan tehtävän sikseen ja käynyt käsittelemään teoksen ainetta omien tutkimustensa kannalta. Sen kautta on hänen työstänsä lähtenyt tulos, jossa itsenäisesti ja johdonmukaisesti esitetään lordi Clive'n elämäkerta ja hänen elämänsä mainio työ, Englannin itä-indialaisen vallan perustaminen.
Suomentaja.
Meistä on aina tuntunut oudolta että, vaikka kaikki Euroopan kansat ovat hyvin perehtyneet Espanjan ameriikkalaisen vallan historiaan, meidän kansalaistemme suuret työt itämailla ovat herättäneet niin vähä huomiota omassakin keskuudessamme. Jokainen koulupoika tietää, kuka Montesuman vangitsi ja kuka Atahualpan kuolijaksi kuristi. Mutta epäilemme tietääkö yksi kymmenestä, korkeimman sivistyksen osallisiksi tulleista gentlemenneistämmekään kertoa, kuka Buksarin tappelun voitti, kenen työtä Patnan verilöyly oli, hallitsiko Suradsja Daula Oudessa vai Travankoressa tahi oliko Holkar hindulais- vai muhamettilaisuskolainen. Ja kuitenkin oli se kansa, jonka Cortes voitti, aivan raakaa, jolla ei ollut minkäänlaisia kirjaimia, joka ei tietänyt käyttää metalleja, joka ei ollut kesyttänyt mitään eläintä, jolla ei ollut kuin puusta, kivestä tahi kalanluusta tehtyjä aseita, joka piti ratsumiestä kummituksena, puoleksi ihmisenä, puoleksi petona, jonka mielestä pyssymies oli loitsija, joka tiesi panna ukkoisen jyrisemään ja taivaan pilvet salamoimaan. Indiassa oli silloin, kuin me saatoimme sen valtamme alle, kymmentä vertaa enemmin asukkaita kuin Espanjalaisten valloittamassa osassa Ameriikkaa, ja ne olivat samana aikana aivan yhtä korkealla sivistyksen kannalla kuin tuo voittorikas Espanjan kansa. He olivat saaneet syntymään suurempia ja kauniimpia kaupunkeja kuin Saragossa ja Toledo sekä komeampia ja loistavampia rakennuksia kuin Sevillan tuomiokirkko. Heillä oli pankkiireja, jotka olivat rikkaampia kuin Barcelonan ja Cadiz'in rikkaimmat kauppahuoneet, varakuninkaita, joille Ferdinand katoolinen ei voinut loistossa vertoja vetää, niin äärettömät joukot hevoisväkeä ja niin pitkät tykistöjonot, että ne olisivat voineet hämmästyttää yksin "suurta kapteeniakin". Saattaisi arvella, että kaikki ne Englantilaiset, joita ylimalkaan joku historiankohta voi huvittaa, olisivat halukkaat tietämään, kuinka kourallinen heidän kansalaisiaan, eroitettuina kotimaastansa suunnattoman meren kautta, laskivat valtansa alle muutamien vuosien kuluessa erään maailman väkirikkaimpia valtakuntia. Vaan kuitenkin on tämä aine, jos emme liioin erehdy, useimpain mielestä ei ainoastaan ikävä, vaan suorastaan vastoinmielinen.
Kenties on syy tähän osaksi historioitsijainkin. Vaikka mr. Mill'in kirjalla epäilemättä onkin suuria ja harvinaisia ansioita, ei sen esitys kuitenkaan ole tarpeeksi vilkas ja kuvaava kiinnittämään niitä, jotka lukevat sitä huvikseen. Orme, joka vetää vertoja Englannin parhaimmille historioitsijoille sekä stiilin että kertomistaidon suhteen, käy ikäväksi liikanaisen laveutensa tähden. Nelitaitteisessa teoksessa antaa hän keskimäärin tiheään painetun sivun kahdeksanviidettä tunnin tapahtumille. Tämä on ollut syynä siihen että, vaikka hänen kertomuksensa ylimalkaan on luotettavimpia ja parhaiten kirjoitettuja kirjallisuudessamme, sitä ei koskaan ole suosittu suuremmassa määrässä eikä luettane nyt enää tuskin milloinkaan.
Pelkäämme, ett'eivät ne lukijat, joita Mill'in ja Ormen kirjat ovat työlästyttäneet, voi kovin suuresti mieltyä nyt edessämme olevaan teokseen. Ne ainekset, jotka lordi Povis vainaja on jättänyt sir John Malcolm'in käytettäviksi, ovat kyllä suuriarvoisia. Vaan emme voi sanoa, että ne ovat tulleet kovin taitavasti käytetyiksi. Väärin olisi kuitenkin ankarasti arvostella teosta, joka, jos tekijän ikää olisi riittänyt sen täydellisentämiseen ja parantamiseen, kenties supistamisella ja aineen paremmalla järjestämisellä olisi tullut korjatuksi. Kernaammin täytämme mieluisan velvollisuuden lausua kiitokset sille jalolle perheelle, joka on toimittanut yleisölle niin paljo hyödyllisiä ja merkillisiä opetuksia.
Kirja antaa ylimalkaan, jos oletammekin sekä niiden puoltohaluisuuden, jotka ovat hankkineet ainekset, että niiden, jotka ovat järjestäneet ne, mitä suurimmaksi, varsin jalon käsityksen lordi Cliven luonteesta. Me emme tosin voi olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, jonka suosio ei rajoitu elämänkertojan suosioon, ja joka ei keksi muuta kuin viisautta ja tunnollisuutta epäjumalansa toimissa. Mutta ainakin yhtä vähä voimme yhtyä mr. Mill'in ankaraan arvosteluun, joka meistä katsoen näyttää osoittavan vähemmin arvostelukykyä kertomuksessaan Clive'stä kuin missään muussa osassa ansiollista teostansa. Clive on, samoin kuin useammat muutkin, joilla synnyltään on tuima luonne ja joita kovat koetukset ovat kohdanneet, vikapää suuriin hairahduksiin. Mutta jokaisen, joka luopi tasapuolisen ja ymmärtäväisen katseen tämän miehen koko elämänjuoksuun, on myöntäminen, että sankareiden ja valtiomiesten suhteen niin rikas saaremme tuskin milloinkaan lienee synnyttänyt miestä, joka on osoittanut enemmin todellista kuntoa niin sodan kuin rauhankin toimissa.
Clivein suku on kahdennestatoista vuosisadasta lähtien asunut vähäisenlaisella maatilalla Shropshiressa, lähellä Market-Drayton'in kaupunkia. Yrjö I:sen hallitessa oli tämän vähäpätöisen, mutta vanhan perintötilan haltijana mr Rikhard Clive, joka näyttää olleen yksinkertainen, erinomaisempaa älyä ja kykyä kaipaava mies. Hän oli kasvatettu lakimieheksi, ja hän hoiti samalla virkaansa kuuluvia tehtäviä ja pienen tilallisen askareita. Hän nai erään Gaskil nimisen neidin Manchesterista ja tuli isäksi isolle perheelle. Hänen vanhin poikansa, Robert, josta tuli brittiläisen vallan perustaja Indiassa, syntyi esi-isiensä vanhalla tilalla syyskuun 29 p. v. 1725.
Muutamia piirteitä varttuneen miehen luonteesta havaittiin jo varhain lapsessa. Hänen sukulaistensa kirjoittamia kirjeitä on säilynyt siltä ajalta, jolloin hän oli seitsemän vuoden ijässä, ja nämä kirjeet osoittavat, että hänen kova taipumattomuutensa ja tuima luontonsa, joita vielä semmoinen synnynnäinen rohkeus elähdytti, ett'ei se kaikin ajoin näyttänyt sopivan yhteen terveen mielentilan kanssa, jo tällä nuorella ijällä alkoi saattaa hänen vanhemmilleen suuria huolia. "Miekkailu", sanoo eräs hänen setänsä, johon hän on ylenmäärin mieltynyt, tekee hänen luontonsa niin raivokkaaksi ja mielivaltaiseksi, että vähäpätöinenkin syy saattaa hänet vimmaan. Seudun ijäkkäämmät ihmiset muistavat vielä vanhempainsa kertoneen, kuinka Bob Clive kiipesi Market-Draytonin korkeaan kirkontorniin, ja millä kauhistuksella asukkaat näkivät hänen istuvan kivisellä räystäällä, lähellä tornin korkeinta huippua. He kertovat hänen myöskin koonneen kaiken kaupungin laiskan nuorison jonkunlaiseksi ryöstöarmeijaksi ja pakoittaneen kauppiaat omena- ja puolipenceveroon, jota vastaan hän puolestansa meni takaukseen heidän ikkunainsa rauhoituksesta. Hän pantiin koulusta toiseen; hänen edistymisensä lukutaidossa oli sangen huono, ja hän saavutti kaikkialla äärettömän pahakurisuuden maineen. Eräällä hänen opettajoitaan kerrotaan kuitenkin olleen älyä ennustamaan, että tuota laiskaa poikaa odotti maailmassa suuret tehtävät. Mutta yleinen mielipide näyttää olleen, että Robert parka oli tolvana, milt'ei roisto. Hänen vanhempansa eivät odottaneet mitään hyviä tuotteita hänen vähäisistä luonnonlahjoistansa ja hänen itsepintaisesta mielenlaadustaan. Ei siis tarvinne oudoksua, että he, hänen kahdeksantoista vuotiaana ollessaan, ilolla ottivat hänelle vastaan kirjurinpaikan itä-indialaisen kompanian palveluksessa ja lähettivät hänet matkalle joko saavuttamaan onnensa Madrasissa tahi kuolemaan siellä kuumetautiin.
Clive'n toiveet olivat ihan erilaiset kuin niiden nuorukaisten, joita itä-indialainen kollegiumi nykyjään lähettää aasialaisen valtansa esikunnille. Kompania oli siihen aikaan paljas kauppayhdistys. Sillä ei ollut kuin muutamien neliöpeninkulmain ala maata, josta maksettiin veroa maan syntyperäisten kansain hallituksille. Sen sotilaat riittivät tuskin miehittämään niiden kolmen tahi neljän huonon linnoituksen muuria, jotka olivat rakennetut varastohuoneiden suojelemista varten. Melkoinen joukko tätä varustusväkeä oli maan syntyperäisiä asukkaita, jotka eivät vielä olleet oppineet europpalaista sotataitoa, ja joista toisilla oli aseina miekat ja kilvet, toisilla jouset ja nuolet. Kompanian palvelijoilla ei ollut silloin niinkuin nyt tekemistä avaran maan oikeudenhoidon, eikä sen taloudellisten ja diplomaatillisten asiain kanssa, vaan heidän toimenansa oli tavarain hankkiminen, kankaankutojain palkkaaminen, laivojen paneminen lastiin ja etenkin semmoisten yksityisten kauppiaiden silmälläpitäminen, jotka rohkenivat rikkoa kompanian monopolia. Nuorilla kirjureilla oli niin huono palkka, että hädin tuskin tulivat toimeen velkaantumatta; vanhemmat rikastuivat yksityisen kaupankäymisen kautta; ne taas, jotka elivät tarpeeksi kauan yletäkseen korkeimpiin virkoihin, kokosivat itselleen usein melkoisen omaisuuden.
Madras, johon Clive oli määrätty tulemaan, oli kenties siihen aikaan kompanian tärkein uudispaikka. Edellisellä vuosisadalla oli St Georg'in linnoitus rakennettu autiolle, meren vyöryvien aaltojen pieksämälle paikalle, ja sen läheisyyteen oli syntynyt monien tuhansien maan syntyperäisten kansoittama kaupunki profeetan kurpitsan nopeudella, niinkuin kaupungit tavallisesti syntyvät itämailla. Siellä oli jo etukaupungeissa joukottain valkoisia huviloita, joita kutakin ympäröi tarha. Näihin huviloihin peräytyivät kompanian varakkaat asiamiehet nauttimaan niinä lomahetkinä, jolloin he olivat vapaat työstänsä kirjoituspöydän ääressä ja varastohuoneissa, Bengalinlahdesta päivän laskun jälkeen nousevia virkistäviä tuulenhengähdyksiä. Näiden kauppaylimysten elämäntavat näyttävät olleen tuhlaavaisemmat, ylellisemmät ja ylpeämmät kuin niiden suurten laki- ja valtiomiesten, jotka ovat seuranneet heitä. Mukavuuden käsitys oli sitä vastoin paljoa vähäisempi. Monet keksinnöt, jotka nykyaikaan lauhentavat ilman kuumuutta, suojelevat terveyttä ja pidentävät ikää, olivat silloin tuntemattomia. Liike Euroopan ja Indian välillä ei ollut läheskään niin vilkas kuin nyt. Matka Kapin kautta, jonka meidän aikoinamme usein ovat kerinneet kolmessa kuukaudessa, tehtiin silloin ani harvoin kuudessa, ja kesti toisinaan päälle vuodenkin. Sentähden tuli Indiaan siirtynyt Englantilainen silloiseen aikaan paljoa enemmin kuin nykyjään vieraantumaan emämaan oloista, paljoa enemmin kärsimään itämaalaisten tapojen vaikutusta ja, palattuansa Eurooppaan, paljoa vähemmin sopivaksi täkäläisen yhteiskunnan jäseneksi.
Linnoituksessa ja sen alueessa harjoittivat englantilaiset maaherrat maan syntyperäisten hallitsijain luvalla samanlaista laveata valtaa, jota jokainen suuri indialainen tilanomistaja harjoitti tiluksillaan. Mutta he eivät olleet koskaan uneksineetkaan ruveta harrastamaan itsenäisyyden saavuttamista. Ympäröivää maakuntaa hallitsi Karnatikin nabobi, joka oli Dekan'in tavallisesti nisamiksi kutsutun varakuninkaan käskynhaltija, ja tämä oli vuorostansa sen mahtavan ruhtinaan käskynhaltija, jota esi-isämme kutsuivat suur-moguliksi. Nämä kerran niin jalot ja peloittavat arvonimet ovat vieläkin olemassa. Vielä nytkin on Karnatikissa olemassa nabobi, jolle Englantilaiset antavat eläkerahan niiden maakuntain tuloista, joita hänen esi-isänsä hallitsivat. Vielä nytkin on olemassa nisami, jonka pääkaupunkia englantilainen leiri pitää kurissa, ja jolle englantilainen residentti neuvon nimellä antaa käskyjä, joita ei käy vastusteleminen. Vielä nytkin on olemassa moguli, joka Englantilaisten luvalla on pitävinään hovia ja ottavinansa vastaan pyyntökirjoja, vaan jolla ei ole enemmin auttamisen tahi vahingoittamisen valtaa kuin kompanian nuorimmalla sivili-virkamiehellä.
Clive'n matka kulki senaikuisiinkin oloihin katsoen tavattoman hitaasti. Laiva viipyi muutamia kuukausia Brasiliassa, jossa nuori seikkailija oppi vähän Portukalin kieltä ja tuhlasi kaikki käsirahansa. Hän saapui Indiaan yli vuoden kuluttua siitä, kuin hän oli lähtenyt Englannista. Hänen tilansa Madrasissa oli sangen tukala. Hänen varansa olivat loppuneet. Hänen palkkansa oli pieni. Hän oli joutunut velkaan. Hänen asuntonsa oli kehno, ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen haitta ilma-alassa, jota Eurooppalainen ei voi kestää kuin tilavissa ja hyville paikoille rakennetuissa huoneissa. Hän oli saanut mukaansa suosituskirjeen eräälle gentlemannille, joka kenties olisi auttanut häntä; vaan noustuansa maalle St Georgin linnoituksen luona, sai hän tietää, että tämä gentlemanni oli purjehtinut Englantiin. Nuoruuden ujous ja luonnon kopeus esti häntä joutumasta vierasten seuraan. Hän oli monta vuotta Indiassa tuntematta ainoatakaan perhettä. Ilma-ala vaikutti hänen terveyteensä ja mielentilaansa. Hänellä oli toimi, joka oli varsin huonossa sopusoinnussa hänen tuiman ja rohkean luontonsa kanssa. Hän ikävöi kotiinsa ja kirjeissänsä sukulaisilleen ilmaisee hän tunteensa vienommasti ja synkemmin, kuin sekä hänen lapsuutensa itsepintaisuus että hänen jäykkä taipumattomuutensa varttuneemmalla ijällä antavat aihetta arvata. "En ole viettänyt ainoatakaan onnellista päivää", sanoo hän, "sittenkuin läksin synnyinmaastani;" ja toisessa paikassa lausuu hän: "Minun täytyy tunnustaa, että kuin minä aika ajoin muistelen armasta synnyinmaatani, Englantia, herää minussa vallan omituisia tunteita — — — Jos joutuisin vielä kerran niin onnelliseen tilaan, että voisin käydä isänmaassani ja etenkin Manchesterissa, joka on kaikkien toiveideni keskus, niin olisi kaikki, mitä voin toivoa ja tahtoa, kerrallaan edessäni."
Yhden viihdytyksen saavutti hän ja se oli mitä jalointa laatua. Maaherralla oli oivallinen kirjasto, jota hän antoi Clive'n käyttää hyväksensä. Nuorukainen vietti suuren osan joutoaikaansa lukemisella ja hankki tällä ajalla melkein kaikki ne kirjatiedot, jotka hänellä ijän pitkään olivat. Poikana oli hän ollut liian laiska, mieheksi tultuaan oli hänellä liiaksi muita toimia voidaksensa pitkittää kirjallisia harrastuksiaan.
Vaan ei ilma-ala eikä köyhyys, ei luku eikä maanpaossa syntynyt ikävä voinut masentaa hänen luontonsa tavatointa rohkeutta. Hän kohteli virallisia esimiehiänsä samalla tavalla, kuin hän oli kohdellut opettajoitaan ja oli usein vähällä menettää paikkansa. Kahdesti aikoi hän kauppatalossa asuessaan lopettaa henkensä, vaan pistooli, jonka suun hän oli ojentanut päätänsä kohti, ei kummallakaan kerralla lauennut. Tämän sattumuksen sanotaan vaikuttaneen häneen samalla tavalla, kuin yhdenkaltainen pelastus oli vaikuttanut Vallenstein'iin. Vakuutus siitä, että pistooli oli täydessä latingissä, sai hänet huudahtamaan, että hänen henkensä varmaan oli säilytetty suuria hankkeita varten.
Tähän aikaan johdatti tapaus, joka ensimmältä näytti tahtovan kerrassaan lopettaa kaikki hänen elämänsä toiveet, hänet uudelle kunnian tielle. Euroopassa oli jo muutamia vuosia raivonnut Itävallan perintösota. Yrjö II oli ollut Maria Teresian alituisena liittolaisena. Bourbonein suku piti vastaista puolta. Vaikka Englanti jo silloin oli mahtavin merivalta, niin ei se kuitenkaan vielä ollut, niinkuin se nyt on, voimakkaampi kaikkia muita valtoja yhteensä merellä, ja sille kävikin varsin vaikeaksi ajan pitkään kestää Franskan ja Espanjan yhdistettyjä laivastoja vastaan. Itäisillä merillä pääsi Franska voitolle. Labourdonnais, Mauritius-saaren lahjakas ja kelpo maaherra, teki brittiläisen laivaston vastustuksesta huolimatta retken Indiaan, jossa hän maalle noustuansa järjesti armeijansa, tuli Madrasin edustalle ja vaati kaupunkia sekä linnoitusta antautumaan. Linnan avaimet annettiin hänelle. Franskan lippu pystytettiin St Georgin linnoitukselle; ja valloittajat ottivat sotasaaliiksensa kompanian varastohuoneissa löytyvät tavarat. Linnan antautuessa määrättiin, että englantilaiset asukkaat joutuisivat sotavangeiksi kunniansanan pantilla ja että kaupunki jäisi Franskalaisten haltuun kunnes lunnaat olivat suoritetut. Labourdonnais pani puolestaan kunniansanansa panttiin siitä, että kohtuutta noudatettaisiin lunnaiden määräämisessä.
Mutta Labourdonnais'in menestys herätti hänen kansalaisensa, Dupleix'n, Pondisjerin maaherran kateuden. Dupleix oli sitä paitsi ryhtynyt suuremmoisiin hankkeihin, joiden kanssa Madrasin palauttaminen Englantilaisille oli jyrkimmässä ristiriidassa. Hän sanoi että Labourdonnais toimissaan oli mennyt ulkopuolelle valtansa rajoja, että valloitusten suhteen, jotka franskalainen armeija oli tehnyt Indiassa, Pondisjerin maaherralla oli yksinomainen päätösvalta ja että Madras oli perin pohjin hävitettävä. Labourdonnais'in ei auttanut vastustella. Se närkästys, jonka antautumis-sopimuksen rikkominen oli synnyttänyt Englantilaisissa, yltyi yhä suuremmaksi siitä tylystä tavasta, jolla Dupleix kohteli kompanian arvokkaimpia virkamiehiä. Hän tuotti vartijajoukolla St Georgen linnan maaherran ja useampia muita saman linnan korkeimpia herroja Pondisjeriin, jossa he viidenkymmenen tuhannen hengen katseltavina kuljetettiin riemusaatossa kaupungin lävitse. Syystä katsottiin tämän törkeän kansainoikeuden loukkauksen vapauttaneen Madrasin asukkaat heidän, Labourdonnais'ille antamainsa sitoumusten täyttämisestä. Clive karkasi Muhamettilaisen puvussa yön aikana kaupungista ja saapui St Davidin linnaan, joka on pieni, Madrasin alueesen kuuluva englantilainen siirtopaikka.
Se tila, johon hän nyt oli joutunut, saattoi hänet varsin luonnollisista syistä ryhtymään toimeen, joka oli paremmassa sopusoinnussa hänen levottoman ja rajun luontonsa kanssa kuin tavaratukkuin tarkastaminen ja rätinkien kirjoittaminen. Hän pyysi päästä ja pääsikin vänrikiksi kompanian sotajoukkoon ja aloitti täten sotatoimensa yhdenkolmatta vanhana. Se urhoollisuus, jota hän jo kunnon tavalla oli osoittanut hurjassa kahdentaistelussa erään rautakouraisen, kaikki St Davidin linnan miehet kauhistuttaneen sotilaan kanssa, teki hänet pian kuuluisaksi satojenkin urhojen joukossa. Hän alkoi kohta uudessa toimessaan näyttää muitakin ominaisuuksia, joita sitä ennen ei ensinkään oltu huomattu, nimittäin neuvokasta ja terävää järkeä sekä kunnioitusta laillista esivaltaa kohtaan. Hän osoitti kuntonsa monessa taistelussa Franskalaisia vastaan ja saavutti majori Lavrence'n erityisen huomion, jota pidettiin Indian etevimpänä brittiläisenä upseerina.
Clive oli ainoastaan muutamia kuukausia ollut armeijassa kuin sanoma tuli, että rauha oli tehty Englannin ja Franskan välillä. Dupleix'in täytyi sen johdosta antaa Madras takaisin englantilaiselle kompanialle, ja nuorella vänrikillä oli valta ryhtyä entiseen toimeensa. Hän palasikin vähäksi aikaa kirjoituspöytänsä luo, jätti sen jälleen auttaaksensa majori Lavrence'a muutamissa vähäisissä kahakoissa maan alkuasukasten kanssa, jonka jälkeen hän taas astui entiselle paikalleen. Hänen näin vuoron vaiheen ollessa milloin sodan, milloin rauhan toimissa, tapahtui asioita, jotka panivat hänet päättämään kumpaanko toimeen hänen vakituisesti oli antauminen. Indian valtiolliset olosuhteet olivat muuttuneet. Rauha vallitsi Englannin ja Franskan kruunujen välillä; mutta idässä kauppaakäyvän englantilaisen ja franskalaisen kompanian välillä syttyi vaiherikas ja tärkeä sota, jonka voitonhintana ei ollutkaan mitään vähempää, kuin Tamerlanin huonekunnan perimys.